Teoksen sivuilla on tiedote syksyn kirjoista, käykää katsomassa. Muun tekstin lomasta löytyy tällainenkin:

TIINA RAEVAARA (s. 1979) on työskennellyt tutkijana ja opettajana Helsingin yliopistossa ja väitellyt tohtoriksi syöpägenetiikasta. Raevaaran esikoisromaani Eräänä päivänä tyhjä taivas on kauhistuttavan lumoava kertomus maailman tuhosta ja yrityksestä löytää uudelleen rakastamisen kyky. Tyttö on elänyt perheestään erossa maailmassa, joka on tuhoutunut elinkelvottomaksi. Vain yksi metsä näyttää säästyneen. Vanhan miehen opastamana tyttö löytää metsän keskeltä syntymäkotinsa, joka ei kuitenkaan tarjoa toivottua turvaa ja läheisyyttä. Epämuotoisen rakennuksen uumenista löytyy outo veljessarja sekä isä, jota kaikki pelkäävät. Tyttö vedetään mukaan sokkeloisen talon kummalliseen elämään. Hän kaipaa äitiään, jonka kohtalosta kukaan ei osaa kertoa. Eräänä päivänä tyhjä taivas on painajaismainen satu maailmamme tilasta sekä elollisten olentojen henkiinjäämisehdoista.
Ilmestyy elokuussa, vko 33.

Kansi on näin kaunis, sen on suunnitellut graafikko Timo Ketola, maalaus puolestaan on taiteilija Timo Sälekiven:


Kanteen liittyy hauska, hieman kafkamainen yksityiskohta: eräässä vaiheessa siihen oli eksynyt väärä versio kirjan nimestä: Eräänä aamuna tyhjä taivas. Tätä versiota voi tiirailla ainakin muutamasta nettikirjakaupasta. Elämä olisi tylsää, jos asiat sujuisivat aina suunnitelmien mukaan!

Johanna Tukiainen on luvannut kirjoittaa elämäkerran! Ihanaa!

Toiset käyttävät vappunsa esim. riekkumiseen, me uhraamme omamme pelastamalla kuikkia.

Vappupäivänä eli eilen noin klo 10.15 lähdimme ajamaan pihasta. Suuntana piti olla kotieläinpuisto Kirkkonummella. Puoli kilometriä ajettuamme lausahdan lakonisesti: "No nyt tossa ojassa on joku kuikka." Siis kun oltiin muutenkin myöhässä, niin sitten vielä kuikka kehtaa viettää aikaansa väärässä paikassa. Se istuskeli siellä autotien vieressä, tyypillisen kuikkamainen pää kuikuili autoja.

Ryntään ulos autosta, otan paidan päältäni (sic!), yritän heittää sen kuikan päälle, kuikka yrittää ryömiä karkuun. Se onnistuu nokkaisemaan minua kerran, mutta sitten saan sen pään piiloon ja kaulasta kiinni. Menen takaisin autoon, kuikka istuu sylissä, ajamme kotiin ja ujutamme kuikan koirankuljetuslaatikkoon. Sitten yritämme soittaa Korkeasaareen, mutta sieltä ei vastata. Porvoossa toimivasta eläinhoitolasta vastataan, lupaavat ottaa kuikan, joten ajamme sinne. Perillä kotieläinpuistossa olemme noin kaksi tuntia sovitusta myöhässä (anteeksi vielä, N ja N).

Läheltä katsottuna kuikka on todella komea, sen nokka on julma ja silmät upean luumunpunaiset. Saa nähdä mitä kuikallemme käy, eläinhoitolassa paljastui, että sen toisen siiven alla iso haava, nahka kokonaan revennyt. Lintujen iho on ohutta ja sitä on vaikea kursia umpeen. Joka tapauksessa lintu on ilmeisesti tänään viety Korkeasaareen, jossa on kunnon tilat vesilintujen hoitamiseen.

Loukkaantuneidenvillieläintenpelastajajahoitaja on minun alkuperäisin toiveammattini. Suurin lintuhoidokki on tähän mennessä ollut varis, nyt kuikka otti johtopaikan. Yllättävää oli se, kuinka tehokkaasti silmien peittäminen rauhoitti kuikankin. Sen kanssa oli ollut aika hurjaa tapella liikkuvassa autossa.

Nyt on pakko kirjoittaa kuikkanovelli!

Tässä kuikka:

Särön bileissä oli hauskaa! Loin imagoa muun muassa kaatamalla päälleni (tai ehkä "heittämällä" olisi parempi ilmaus) täyden lasillisen punaviiniä sekä tanssimalla robottitanssia (kiitos Tytille tanssiseurasta!). Huomatkaa että tanssin robottitanssia vasta punaviiniepisodin jälkeen! Bileissä myytiin runoja, jotka Särön päätoimittaja Mark Mallon oli saanut tuntemattomalta mieheltä Berliinin metrossa. Runot maksoivat 1 - 3 euroa, kaupan päälle sai lasin viiniä tai siideriä. Hirvikeitto oli hyvää - tästä lähin käyn vain Porvoon keskustan S-Marketissa!

Pasikin muuten pohtii kirjailijoita ja juhlimista.

Pete on viimein selitellyt blogihiljaisuuttaan, väittää kirjoittaneensa neljässä kuukaudessa kaksi romaania ja kokoelmallisen novelleja. Mutta kyllä minä sen uskon - kun kirjoituttaa niin kirjoituttaa, ei kutinastakaan pääse heti eroon. Itse ahdistun kovasti, jos tekstiä ei pitkään aikaan tunnu syntyvän. Syitä on aina erilaisia - joskus silkka aikapula, viime aikoina esimerkiksi se, että on tuntunut hankalalta tuottaa aivan uutta tekstiä, kun olen pitkään keskittynyt vanhojen tekstien muokkaamiseen. Mutta vaikeuksia on ollut ennenkin, ja aina on tullut uusi virkeä luomiskausi. Pitäisi oppia luottamaan kirjoittajaminän sitkeyteen. Varsinkin novellit syntyvät sykäyksittäin: voi mennä puoli vuotta, etten edes ajattele kirjoittavani sellaista. Ja sitten äkkiä jokin napsahtaa ja kirjoitan neljä novellia putkeen.

EDIT: Lisäisin vielä, että keväästä johtuen luomiskausi on parhaillaan menossa. Aikapulaakin vastaan voi aina taistella, kuten Pete blogissaan kertoi.

EDIT2: Robottitanssilla tarkoitan Kraftwerkin Robots-kappaletta - minun on vaikea sisäistää, että se on jonkin ihan oikean bändin oikea tuotos, koska ensikosketukseni siihen tapahtui ala-asteella musiikkiliikunnassa (niin, meillä oli ala-asteella sellaista - oliko teillä?).

Tänään ohjelmassa Särö-lehden party Porvoon Taidetehtaalla. Oikein hauskaa!

Marko paljasti blogissaan kokevansa proosan "pitkät luontokuvaukset kirjalliseksi tyhjäkäynniksi". Jos etsitte esimerkkejä tällaisesta, suosittelen lukemaan Sudenkorento-novellini Usvasta tai etsimään jostain Gummeruksen Novellit 2006 -antologian ja sieltä novellini Kalasääsket. Koska minä jos kuka harrastan pitkiä luontokuvauksia - suota, metsää ja olentoja.

En voi sille mitään: minussa asuu pieni, mutta karvainen eräkirjailija. Tosin realististen metsästys- yms. tarinoiden etsijät tulisivat pettymään. Heitä joudun varoittamaan. Luontokirjailijuuden huomaa taas, kun kevät tulee ja saan olla enemmän ulkona. Tai ehkä olen sellainen vain keväästä syksyyn, loska ei oikein inspiroi.

Tänään kirjoitin ensimmäistä kertaa ulkona tänä vuonna. Taustamusiikista huolehtivat ainakin peippo, tiaiset, punarinta, korppi, keltasirkku, peltosirkku, punatulkku, käpytikka, palokärki, sepelkyyhky, viherpeippo ja kiuru. Näin sisiliskon, kevään ensimmäisen. Ilma tuoksuu.

Olo on energinen, tekeillä on useampikin novelli, yksi seminaariraportti ja monta kirja-arvostelua. Ehkä flunssalääkityskin alkaa purra.

Miina Supinen pohtii blogissaan suhtautumista taide-elämyksiin. Hyvä kirja tai elokuva voi saada aikaan halun pitää kokemus vain itsellään. Joskus taas kokemus on pakko jakaa muiden kanssa.

Taide-elämykset ovat aina hyvin henkilökohtaisia. Identtiset kaksosetkaan eivät koe tiettyä kirjaa samalla tavalla. Vaikka periaatteessa kannatan elämysten avointa mainostamista, ymmärrän kuitenkin, että mainostaminen muuttuu helposti julistamiseksi. Itse saarnaan kaikille lähistölleni eksyville elokuvan There will be blood ylimaallisesta jumaluudesta: Se on kaikkeuden parhaimpia elokuvia! Sen musiikki oli vastaansanomattoman pysähdyttävää! Erityisesti teidän tulee nauttia siitä kohdasta, jossa Daniel Plainview tuijottaa yön pimeydessä kasvot öljyn mustaamina palavaa öljylähdettä! Jos ette ymmärrä elokuvan hienoutta, en enää puhu teille!

Joskus hienovarainen onnistuneesta elokuvakäynnistä vihjaaminen voi olla toimivampaa kuin paasaaminen ja metelöiminen.

Varsinkin kirjojen kohdalla käy kuitenkin usein niin, että upeat teokset hautautuvat jonnekin kollektiivisen tietoisuuden heiveröisimpiin ulottuvuuksiin. Toissa vuonna minulle sattumalta suositeltiin kahta kirjaa, joista ainakin toisen olisin jättänyt lukematta, jos en olisi kehoitusta saanut. Kirjat olivat Alfred Sánchez Piñolin Kylmä iho sekä Gaetan Soucyn Tulitikkutyttö. Kun olin saanut kirjat luettua, suutuin: tällaisia on olemassa, eikä minulle ole aiemmin kerrottu! Suuttumuksen jälkeen muutuin epätoivoiseksi: mitä kaikkea maailman kirjahyllyt pitävätkään sisällään! Saanko minä koskaan tietää? Kuolenko ilman niitä?
Tuon kokemuksen jälkeen päätin mainostaa taide-elämyksiäni keinoja kaihtamatta. Ehkä pelastaisin jonkun, joskus, ehkä saattaisin edes yhden epätoivoisen sielun yhteen juuri sille kuuluvan kirjan tai elokuvan kanssa.

Käykää katsomassa Timo Sälekiven maalauksia! Ne ovat minulle kovin ajankohtaisia, ainakin eräs niistä.

Kiiltomadossa on juuri julkaistu kritiikkini Max Frischin kirjasta Ihminen ilmestyy holoseeniin. Suosittelen kirjaa, oli todella mukava lukuelämys! Frisch yhdistelee kirjassa yksinkertaisella tavalla tieto- ja kaunokirjallisuuden elementtejä kiehtovaksi kokonaisuudeksi.

Helmikuusta asti välillä vahvempana ja välillä heikompana hallinnut flunssani sekä ajoittainen puhekykyni katoaminen saivat eilen selityksen lääkäriltä: kärsin sekä poskiontelo- että kurkunpääntulehduksesta. Antibiootit peliin vaan, pitäisi myös puhua vähemmän. Mutta kun minulla on niin paljon sanottavaa!

 

En kerta kaikkiaan ymmärrä tätä poliitikkojen tekstiviesteistä syntynyttä kohua! Tai oikeastaan sitä määrää vaivaa ja tilaa, mitä media sille uhraa (niin kuin minäkin tässä ja nyt).

Miksi meitä pitäisi kiinnostaa? Miksi tuommoisia ei voi pitää yksityisasioina? Miksimiksimiksi? En halua lukea Matti Vanhasen tekstiviestejä naisystävälleen, minua ei kiinnosta! En halua lukea tuttavienikaan intiimejä tekstiviestejä (muille kuin minulle), on nolostuttavaa tunkeutua muiden intiimeihin ajatuksiin.

EDIT: Tänään jaettiinkin sopivasti Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot. Palkittujen joukossa olivat muun muassa eräät Susku ja Jossu.... no ei sentään! Oikeasti palkittuja olivat Juha Nurminen, Eeva Luotonen, Max Engman, Lena Huldén, Pentti Huovinen ja kuvittaja Irmeli Matilainen, Eija Palosaari sekä idolini Esko Valtaoja.

Kirjoitin Särön blogiin juttua kirjojen elinkaaresta ja julkaisutahdin vaikutuksesta siihen. Kurkkikaa, kommentoikaa!