Olen tajunnut jotain lukutekniikastani. (Kapulakielivaroitus: tässä tekstissä on paljon epämääräisesti ja väärin käytettyjä termejä!)

Ensin pohjatiedot: 1) luen melko nopeasti. 2) minun on ollut vaikea lukea runoja. 3) en jaksa keskittyä kuuntelemaan kun proosaa luetaan ääneen. 4) runoja on kiva kuunnella ääneen luettuna.

Olen ruvennut silloin tällöin lukemaan lapsille iltasadun sijaan runoja – siis ihan oikeita aikuisten runoja, hui. Toistaiseksi kulutuksessa ovat olleet muun muassa Jorge Luis Borges, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Kaisa Ijäs. Saan runoista itsekin paljon enemmän irti kun luen niitä ääneen.

Kerran kun luin yhtä runoa ensin ääneen ja sitten hiljaa mielessäni, ymmärsin, että kun luen itsekseni, aivoni rekisteröivät paitsi parhaillaan luettavana olevan rivin, myös muutamia sanoja seuraavilta riveiltä. Nämä tulevien rivien sanat eivät sotke tekstin ymmärtämistä, koska jollain tapaa en tietoisesti sisäistä niiden merkitystä. Ne vain ikään kuin valmistavat minua seuraavilla riveillä odottaville tapahtumille.

Ilmeisesti tämä lukutapa toimii proosan kanssa, koska mitään hankaluuksia en ole lukijanurani aikana huomannut. Päinvastoin: pidän itseäni hyvin eläytyvänä ja vahvasti uppoutuvana lukijana (sellaisia lukijoita ainakin omille kirjoilleni haluaisin).

Mutta runouden kanssa tekniikkani ei toimi. Runon täytyy antaa tulla vastaan sana kerrallaan, muuten se hämärtyy, sekoittuu ja muuttuu kaoottiseksi. Kun luen ääneen, tätä ongelmaa ei ole: silloin katseeni pysyy puhtaammin siinä sanassa tai ainakin sillä rivillä jota olen lukemassa.

Koska luen proosaa itsekseni nopeasti ja ennakoivasti, minun on vaikea kuunnella lajia ääneen luettuna. Silloin se on hitaampaa, paikallaan pysyvämpää, yksiulotteista.

Olipa tämä vuodatus. Mutta olen tyytyväinen että tajusin asian.

Mitä eroa on kauno- ja tietokirjoittamisella? Tätä kysytään minulta usein. Kirjoitatko erilailla kaunokirjallista kuin tietokirjallista tekstiä?

Eroja on niin paljon, ettei näitä kahta lajia voi edes verrata, ja toisaalta ne ovat aivan samanlaisia.

Olen kirjoittanut molempia lajeja sekä lyhyessä että pitkässä muodossa. Kaunokirjallista puoltani edustaa romaanini ja piakkoin ilmestyvä novellikokoelmani. Tietokirjallisuutta olen julkaissut toistaiseksi lehtiartikkelien muodossa, mutta kirjoitan parhaillaan täyspitkää tietokirjaa.

Molemmissa lajeissa olen aloittanut lyhyellä muodolla ja siirtynyt siitä pitkään – ja ongelmat tässä siirtymisessä ovat molempien lajien suhteen samoja. Pitkää, laajaa kokonaisuutta on tottumattoman vaikea hallita. Pysyykö tekstin tarina yllä, onko jännitettä, eteneekö teksti loogisesti, kerrotaanko lukijalle tarpeeksi jotta hän voisi ymmärtää mistä on kyse – jätetäänkö hänelle kertomatta tarpeeksi  jotta jännite säilyisi ja ”suuret paljastukset” säästyisivät kliimaksikohtiin. Tällaiset kysymykset ovat kohdallani ohjanneet sekä romaanin että tietokirjan kirjoittamista ja osoittautuneet monesti vaikeiksi ratkottaviksi. Kirjan mittainen tarina on liian laaja ymmärrettäväksi yhdeltä katsomalta.

Muodon suhteen kauno- ja tietokirjallisuuden kirjoittamisessa on siis paljon samaa. Jännite, tarina, kliimaksit. ”Hyvän ” kirjallisuuden määreet sopivat kuvaamaan sekä tieto- että kaunokirjallista teosta. Hyvä kirja on esimerkiksi intensiivinen, eheä ja monitasoinen.

Ehkä erot ovat sisällössä? Kaunokirjallisuudessa saan kulkea minne vain, kirjoittaa mistä vain, laittaa olennot muuttamaan muotoaan ja tapahtumat suuntaansa juuri niin kuin haluan.

Tietokirjallisuudessa joudun kulkemaan muiden asettamia askelkiviä pitkin. Luen artikkeleja, etsin faktoja, päästäkseni eteenpäin – saadakseni juonen kulkemaan – joudun etsimään muiden tuottamaa tietoa, olemaan hyppäämättä tyhjän päälle. Etsin tarinaan liitettäväksi jo olemassa olevia yksityiskohtia, en saa keksiä niitä päästäni.

Ei tietokirjallisuus kuitenkaan kahlitse: vaikka minun täytyy löytää askelkivet muiden kirjoituksista ja tutkimuksista, sen, mistä suunnasta niitä lähden etsimään, saan itse valita.

Tavallaan tietokirjallisuuden kirjoittaminen on jopa vapaampaa, tai ehkä vapauttavampaa kuin kaunokirjallisuuden. Keksiminen on nimittäin raskasta ja jopa ahdistavaa, lyhyenkin novellin kiskominen vain ja ainoastaan omasta päästä syö voimia. Tietokirjallisuudessa asiat ovat jo olemassa ja voin keskittyä vain niiden keräämiseen, valikointiin ja järjestelyyn.

Mutta voi sitä kaikkivoipuuden tunnetta minkä romaanin tai novellin kirjoittaminen välillä minussa nostattaa. Voin keksiä kaiken, voin luoda mitä tahansa, voin kirjoittaa aivan mistä tahansa!

Ehkä ihanin vaihe sekä kauno- että tietokirjallisuuden kirjoittamisessa on langanpäiden yhdistely. Sillä tarkoitan vaihetta, jossa tekstiä on jo aika paljon, mutta sitä täytyy järjestellä, hioa, tarkentaa, yhdistellä tietoja ja tapahtumia toisiin. Tämä vaihe on molemmissa lajeissa hyvin samanlaista, yllättävänkin samanlaista. Tarinasta löytyy yllättäviä sivupolkuja, tapahtumille ja yksityiskohdille yllättäviä yhteyksiä muihin, tahattomia syy-seuraussuhteita jotka löytymisen jälkeen ovatkin aivan itsestäänselvyyksiä ja välttämättömiä. Varjoon jääneet merkitykset nousevatkin keskiöön, alun alkaen tärkeimmät saattavat osoittautua turhiksi. Tässä vaiheessa kirjan vuoro viedä kirjailijaa.

Tieto tai kauno, kummatkin on kivoja. Mitäpä niistä muuta sanoisi.

En ole kirjoittanut vielä mitään keväällä ilmestyvästä novellikokoelmastani – olkoon tämä sen ensimmäinen mainos. Lisää on tulossa. Kirja menee pian painoon ja ilmestyy maaliskuussa.

Kokoelmalle annettiin pitkällisen mietinnän jälkeen nimi En tunne sinua vierelläni. Vaikka nimi jatkaakin jo Eräänä päivänä tyhjä taivas -esikoisromaanistani käynnistynyttä pitkien, e-alkuisten, neljäsanaisten nimien perinnettä, tarkoituksella näin ei tehty. Nimi tulee puhtaasti novellikokoelman sisällöstä. Toisaalta pidän pitkistä nimistä, sillä niihin mahtuu liikettä ja tunne muutoksesta.

Novelleja kirjassa on neljätoista. Osa niistä on hyvin vanhaa perua: kaksi vanhinta kirjoitin kesällä 2005, ja yhden novellin lähtöteksti on varmaan jo vuodelta 2004. Suurin osa teksteistä on kuitenkin ihan parin viime vuoden sisällä syntyneitä, ja vanhimmatkin ovat kokeneet monenlaisia muodonmuutoksia matkan varrella.

Novellikokoelman kirjoittaminen – tai pikemminkin työstäminen – ei ollut lainkaan niin hauskaa kuin romaanin. Romaanin intensiivisin kirjoitusvaihe oli unohtumaton kokemus: tapahtumat kummittelivat jatkuvasti ajatuksissa eräänlaisena haaleana vieraana ulottuvuutena. Tässä novellikokoelmassa intensiivistä kirjoitusvaihetta ei oikeastaan päässyt syntymään, koska tekstit ovat syntyneet muutaman novellin ryppäissä vuosien varrella. Toisaalta yksittäinen novelli on niin lyhyt, että siihen voi tehdä vain lyhyen sukelluksen, ja sitten täytyy jo palata pintaan. Kaipaan romaanin kirjoittamista.

En tunne sinua vierelläni on silti minulle erittäin rakas kirja, nyt jo. Se on luonnollisestikin monisävyisempi kuin romaanini, ja siihen mahtui paljon aiheita, jotka jatkuvasti kiusaavat alitajuntaani. Novelleista löytyy paljon variaatioita samoista teemoista, yllätyn aina itsekin kuinka ne linkittyvät ja verkostoituvat toisiinsa. Jollain tapaa toisen kirjan julkaiseminen on vielä mukavampaa kuin ensimmäisen. Kohta minulla on kokonainen tuotanto.

Kirjan kannesta tuli upea, kiitos graafikko Timo Ketolan.

Yritän vähitellen saada bloginkin taas aktiiviseksi. Tekosyitä sen hiljaisuudelle on monta. Kun aikaa on vähän, kirjoittajan on pakko kirjoittaa ensin pakolliset. Vaan mikä on pakollista?

Taakse jäänyt syksy oli hyvin stressaava ja kiireinen. Kirjoitin paljon artikkeleita ja kirja-arvosteluita, vedin kursseja, työstin kevään kirjaa ja tein muutamia yllättäviä työkeikkoja.

Syksyksi ei lainkaan pitänyt tulla niin paljon tekemistä, mutta kevääksi suunniteltuja hommia siirtyi paljon syksylle minusta riippumattomista syistä. Särö-lehti vei myös oman osansa voimista.

Jotkut työt osoittautuivat stressaavimmiksi kuin olin ajatellut: tällainen oli esimerkiksi yliopistolla vetämäni tieteen popularisoinnin kurssi. Joihinkin työtarjouksiin minun taas olisi pitänyt vastata kieltävästi, mutta kun tarjoukset sinänsä ovat kiehtovia, kieltäytyminen on vaikeaa. Kokonaistilanteen tajuaminen on aina vaikeaa.

Syksyn kiirettä lisäsivät osaltaan koko perheen voimin sairastettu sikainflunssa ja muutamat vähämaineisemmat kulkutaudit.

Tästä vuodesta olen päättänyt tehdä aivan erilaisen. Omistan koko vuoden kirjallisuudelle. Ensinnäkin keskityn kirjoittamaan ensi vuonna ilmestyvää kirjaa, joka kirjoittamiseen minulla on – ihanaa! – iso apuraha.

Syksystä alkaen aion taas saada vauhtiin sitä seuraavan kirjan, joka ilmestyy joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta jota varten päässäni on jo jonkin aikaa kuhissut erilaisia näkymiä, kohtauksia, tuntemuksia ja yksityiskohtia. Näkymät saattavat haihtua, jos niitä ei tietyn ajan kuluessa ala kirjoittaa ylös, mutta toistaiseksi annan niiden kuhista rauhassa, sillä nyt kuhina on vasta voimistumassa ja siihen liittyy koko ajan uusia ääniä.

Uusin Särö on ilmestynyt! Koska kyseessä on numero 3/2009, joudumme odottelemaan vuoden vaihtumista vielä muutaman kuukauden. Särön toimituskunnan pikkujoulujakin vietettiin vasta pari päivää sitten. Kun aika ei riitä, sen kulkua kannattaa hidastaa.

Särön tiedeosuus keskittyy tällä kertaa nerouteen. Suomentaja Seija Kerttula kirjoittaa savantismista, ja itse esittelen geneetikon, joka etsii musikaalisuudelle syitä geeneistä. Kirjoitan myös Oliver Sacksin aivan loistavasta ja juuri suomennetusta Musikofilia-kirjasta.

Särön tämänkertaiset novellit ovat Teppo Paulaston ja Saara Henrikssonin käsialaa.

Uusinta uutta Särössä on kirjallisuuskritiikkiosasto, joka ei pyri esittelemään kattavasti kaikkea Suomessa julkaistua (mahdoton tehtävä!), vaan keskittyy kerrallaan muutamaan mielenkiintoiseen kirjaan.

Täytyypä vielä erikseen kehua tuota Musikofilia-kirjaa. Minun pääni on pitkään tuntunut tyhjältä uusista ajatuksista - varmaan siksi, että olen pitkään keskittynyt viimeistelemään vanhoja tekstejä ja päässäkin tuntuu liikkuvan vain vanhoja ajatuksia. Hyvä kirja tarjoaa uusia ajatuksia ja uudenlaisia näkymiä, tuulettaa sielun syöverit ja maalaa tajunnan seinät uuteen uskoon. Näissä Musikofilia onnistui. Vielä muutama yhtä hyvä kirja lisää, niin pystyn taas aloittamaan uuden tekstin kirjoittamisen.

Musikofilian on julkaissut Absurdia-kustantamo.

Minulla on viime aikoina ollut vaikeuksia kestää joululauluja. Nyt jouluni ovat kuitenkin asian suhteen pelastetut - lukekaa lisää Särön blogista.

Karhu raateli minua. Pääsin juuri ja juuri pakenemaan. Keskellä yötä tajusin, että tästä tapahtumastahan saan hyvän blogipäivityksen. Sitten ymmärsin, että se oli vain unta. Ei siis vieläkään hyvää päivitystä.

Kiireisen syksyn jälkeen olen ladannut akkuja lukemalla, olemalla lasten kanssa, kiertämällä tuttavien parissa ja katsomalla televisiota. Luettujen listalle ovat jo selvinneet Monika Fagerholmin Säihkenäyttämö, Marko Hautalan Käärinliinat, Nikolaj Frobeniuksen Pelon kasvot, Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja pahan pappi sekä Reidar Palmgrenin Tunneli. Seuraavaksi hyökkään ehkä Tove Jansson -elämäkerran kimppuun.

Ensi vuonna aion oppia sanomaan "ei": tälle vuodelle pääsi kertymään aivan liian paljon tekemistä. Vuoden 2010 pysyn tiukkana ja keskityn omiin kirjaprojekteihini. Anteeksi jo valmiiksi.

Loppusyksyä, tai oikeastaan koko syksyä, tai oikeastaan koko vuotta on vaivannut kova kiire. Nyt loppuvuodesta sitä on pahentanut sikainfluenssa - koirat eivät vielä sitä ole saaneet, mutta muuten se on käynyt varsin huolellisesti perheemme läpi.

Vuoden viimeiset viikot kuluvat kirjaa viimeistellessä - siitä lisää tuonnempana - sekä Särön kimpussa. Särön blogiin kirjoitin ihanasta Monika Fagerholmista sekä kirjailijaa kahlitsevista säännöistä, lukekaa sieltä.

Jos jollekulle on ilmaantunut pakottava tarve lukea kirjoituksiani venäjäksi, niin nyt se on mahdollista! Mirjam Tsavro on venäjäntänyt novellini Kalasääsket, ja käännös on juuri ilmestynyt LiteraruS-lehdessä, tarkemmin ottaen tässä.

Kalasääsket voitti aikoinaan Martti Joenpolven novellikilpailun ja julkaistiin Gummeruksen Novellit 2006 -antologiassa. Novelli on julkaistu myös englanniksi, ja omissa varastoissani odottaa ruotsinnos.

On sopivaa, että Kalasääsket on nyt käännetty venäjäksi, sillä novelli sai alkunsa Venäjältä. Oli kesä 1999, ja tallustelin vuoden vanhana biologian opiskelijana pitkin Venäjän Karjalan ja Vienan metsiä. Vienassa Luonto-Liiton lipun alla kulkeva seurueemme upotti jalkansa merkilliseen sääksisuohon, ja loput voittekin lukea novellistani...

Tässä on sääksi:

Kirjoitin Särön blogiin siitä, kuinka inspiraatio (sic!) ja aika eivät koskaan kohtaa. Lukekaa sieltä!