Torstaina olin Suomenlinnassa Teoksen syksyn kirjojen esittelytilaisuudessa. Paikkana oli tunnelmallinen Tenalji von Frensen, ruoka oli erinomaista ja lisäksi selvisin hengissä omasta muutaman minuutin esiintymisestäni. Illan ohjelma kulki nimittäin niin, että jokainen syksyn kirjailija luki lyhyen pätkän tulevasta kirjastaan ja vastasi hastattelijan tiukkohin kysymyksiin. Minua haastatteli Päivi Storgård (toisena vaihtoehtona olisi ollut Ruben Stiller), joka oli tehtävässään erinomainen, rento ja luonteva. Rentous tarttui: onnistuin jollain kummallisella tavalla rajaamaan jännityksen vain lieväksi käsien tärinäksi ja pakoajatuksiksi. Esityksestä jännitystäni ei kuulemma huomannut. Olen oikein tyytyväinen, mutta kadehdin ja ihailen niitä kokeneita kirjailijoita, jotka eivät enää näytä jännittävän tippakaan, vaan pystyvät keskustelemaan kirjoistaan täysin vapautuneesti. Tällaisia esiintyjiä olivat ainakin Raija Oranen ja Johanna Sinisalo.

Tapasin muita Teoksen kirjailijoita: kiitos Joukolle, Mirjamille, Helenalle, Siljalle, Marialle ja Matille mukavasta seurasta! Joukolle erityinen kiitos kirjailijanelämää eri tavoin käsitelleille pikakursseille. Kurssien aiheita olivat muun muassa toisen kirjan julkaisemisen vaikeus, apurahat, esikoiskirjapalkinnot ja erilaiset traumat. Teoksen henkilökunnalle suuri kiitos upeasta illasta!

Tämän pätkän luin omasta romaanikäsikirjoituksestani:

Isäni avaa oven niin äänettömästi, että huomaan hänet vasta, kun hän on jo aivan takanani, enkä oikeastaan tiedä, kuinka kauan hän on siinä ollut. Hän tulee lähelle minua, aivan liian lähelle. Minua puistattaa. Hän ei saa huomata sitä. Isän edessä pitää karsia pois kaikki ylimääräinen.

Hänen silmissään on tuttu katse: etäinen, hän katsoo taas poispäin, ohitseni. Näkeekö hän minua ollenkaan – mistä voisin tietää? Isäni kaltaiset henkilöt saattavat elää koko elämänsä näkemättä ketään muuta.

"Olet aivan kuin äitisi", hän sanoo yllättäen. Sanat sekoittuvat savupiipussa ujeltavan tuulen ääneen ja peittävät sen alleen. Isäni kuiskaus peittoaa tuulenkin.

"Hänkään ei saa tulta syttymään", isä jatkaa, ei katso enää minuun päin, vaan jonnekin sivummalle, ehkä liedessä kytevää onnetonta liekkiä. "Te ette kumpikaan saa." Hän nauraa pientä käheää naurua, ihan vain muutaman naurahduksen verran. "Olin ajatellut, että olisit äitiäsi aikaansaavempi."

Jään miettimään hänen sanojaan yksin, sillä isä poistuu huoneesta jo melkein kesken lausetta. Havahdun kun savupiipun kautta tunkeutuu sisään voimakas tuulenpuuska, joka puhaltaa tulen takassa eloon.