Eilen jaettiin kemian Nobel-palkinto. Sen sai kolme tutkijaa, Osamu Shimomura, Martin Chalfie ja Roger Y. Tsien. Heidän saavutuksensa on GFP eli green fluorescent protein. Vanha tuttavani. Se löydettiin jostain mustekalan tapaisesta jo vuonna 1962, ja siitä on tullut molekyylibiologeille tärkeä työkalu.

GFP on pienikokoinen proteiini, jolla ei ole oikein muuta virkaa kuin loistaa kirkkaan vihreänä varsinkin ultraviolettivalossa. GFP:n avulla voi tarkastella vaikkapa tutkimuskohteena olevan proteiinin sijoittumista solun sisään: tutkittavaan proteiiniin linkataan geenitekniikalla GFP kiinni, tuijotetaan mikroskooppiin ja nähdään, missä hohtaa. Että hohtaako kenties tumassa vai solulimassa, solukalvolla vai jossain muualla.

Suuri osa väitöskirjatöistäni kului juuri GFP:tä (tai oikeastaan seuraavaa sukupolvea, EGFP:tä eli enhanced green fluorescent protein:ia) tirkistellen. Rakensin kamalan kasan proteiineja, joissa GFP oli kiinni, ja vietin kesän kuumimmat viikot mikroskooppisen pienessä mikroskooppihuoneessa vihreää hohdetta ihastellen. Tuloksia tuli, jopa mielenkiintoisia sellaisia, ja ne on julkaistu tässä artikkelissa Gastroenterology-lehdessä. Kyseinen artikkeli on suurin tieteellinen saavutukseni, ja sellaiseksi se tulee jäämäänkin.

Kiitos sinulle, GFP. Ja onnittelut palkinnosta!