Olin pitkästä aikaa teatterissa. Eija on täydellistä teatteriseuraa: tietää kaiken teatterimaailmasta, innostuu toteutuksista ja hankkii vielä ilmaiset ensi-iltaliputkin! Olin viimeksi ollut teatterissa joskus lukioaikoina, tanssiteatteria on tullut nähdyksi sen jälkeenkin. KOM-teatterissa en ollut ennen käynyt, enkä ollut Vanja-enoakaan päässyt näkemään. Teksti oli toki tuttu.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kirsikka Moring ehti jo haukkua toteutuksen Hesarissa. Mutta minun mielipiteeni on paljon parempi ja ratkaisevampi!

 

Pidin esityksestä. Absurdismiin kallistuva toteutus iski minuun täysillä. KOM-teatterin lava on intensiivinen: pieni ja lähellä katsojia. Esityksen alku oli jopa hätkähdyttävä: Hannu-Pekka Björkmanin tapa näytellä on niin väkevä, että huomasin vaistomaisesti vaivautuvani. Miksi hän katsoo juuri minuun? Miksi hän näyttelee juuri minulle? Björkman on aivan loistava näyttelijä. Tosin näytelmän edetessä ensimmäisestä näytöksestä toiseen Vanjan kehitys ovelasta kyynikosta hermoromahduksen partaalla hoippuvaksi jää jotenkin vaillinaiseksi. Mutta se ei ole näyttelijän syy, tarinassa itsessään kehitykselle ei ollut enempää tilaa.

 

Muutkin näyttelijät onnistuvat hyvin, Marja Packalénin professori on erityisen mieleenpainuva. Jelena (siis naispuolisen professorin elämänkumppani!) jää alussa kummalliseksi, komedialliseksi hahmoksi, mutta vahvistuu loppua kohden.

 

Suosittelen KOM-teatterin Vanja-enoa!

 

Kirjamessuilla tuli piipahdettua perjantaina. Älykkäintä antia oli Tieteellisen seurain valtuuskunnan TSVK:n järjestämä seminaari, jossa pohdittiin tieteen popularisoinnin haasteita ja toisaalta muisteltiin äkillisesti keväällä menehtynyttä Jan Rydmania. Rydman oli paitsi TSVK:n toiminnanjohtaja, myös Tieteessä tapahtuu -lehden päätoimittaja. Kyseinen lehti kannattaa muuten tilata, se on ilmainenkin! Viihdyttävintä on seurata pitkään ja hartaasti jatkuvia akateemisia kinoja. Viime aikoina on tapeltu muun muassa Susiluolasta (oliko siellä asutusta vai eikö ollut – olipas – eipäs – olipas!).

 

Seminaari itsessään oli hauska, paljolti tietysti Esko Valtaojan ansiosta. Hän on aina hauska. Valtaoja kertoi muun muassa, kuinka sana "opetushallitus" loihtii hänen mieleensä näyn hänestä itsestään hiippailemassa kyseisen viraston käytävillä pumppuhaulikon kanssa. Toivottavasti tämä paljastus ei johda poliisitoimiin.

 

Kirjamessut itsessään eivät jaksa enää viehättää minua alkuvuosien tapaan. Miksiköhän? Ensimmäisinä vuosina tuntui, että messut ovat täynnä mielenkiintoisia paneeleja, saatoin istua parikin tuntia yhden lavan edessä ja kuunnella vain. Nyt kiinnostavat esitykset ovat kiven takana. Olenko minä muuttunut, ovatko messut muuttuneet vai junnaavatko ne vain liikaa paikallaan? Sellainen näppituntuma on, että alkuvuosina oli enemmän jonkin aiheen ympärille koottuja pitkiä paneelikeskusteluja, nyt pääosa ohjelmistosta on "yksi kirjailija kertomassa uudesta kirjastaan" -tyyppistä.