Marko paljasti blogissaan kokevansa proosan "pitkät luontokuvaukset kirjalliseksi tyhjäkäynniksi". Jos etsitte esimerkkejä tällaisesta, suosittelen lukemaan Sudenkorento-novellini Usvasta tai etsimään jostain Gummeruksen Novellit 2006 -antologian ja sieltä novellini Kalasääsket. Koska minä jos kuka harrastan pitkiä luontokuvauksia - suota, metsää ja olentoja.

En voi sille mitään: minussa asuu pieni, mutta karvainen eräkirjailija. Tosin realististen metsästys- yms. tarinoiden etsijät tulisivat pettymään. Heitä joudun varoittamaan. Luontokirjailijuuden huomaa taas, kun kevät tulee ja saan olla enemmän ulkona. Tai ehkä olen sellainen vain keväästä syksyyn, loska ei oikein inspiroi.

Tänään kirjoitin ensimmäistä kertaa ulkona tänä vuonna. Taustamusiikista huolehtivat ainakin peippo, tiaiset, punarinta, korppi, keltasirkku, peltosirkku, punatulkku, käpytikka, palokärki, sepelkyyhky, viherpeippo ja kiuru. Näin sisiliskon, kevään ensimmäisen. Ilma tuoksuu.

Olo on energinen, tekeillä on useampikin novelli, yksi seminaariraportti ja monta kirja-arvostelua. Ehkä flunssalääkityskin alkaa purra.