Olen tajunnut jotain lukutekniikastani. (Kapulakielivaroitus: tässä tekstissä on paljon epämääräisesti ja väärin käytettyjä termejä!)

Ensin pohjatiedot: 1) luen melko nopeasti. 2) minun on ollut vaikea lukea runoja. 3) en jaksa keskittyä kuuntelemaan kun proosaa luetaan ääneen. 4) runoja on kiva kuunnella ääneen luettuna.

Olen ruvennut silloin tällöin lukemaan lapsille iltasadun sijaan runoja – siis ihan oikeita aikuisten runoja, hui. Toistaiseksi kulutuksessa ovat olleet muun muassa Jorge Luis Borges, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Kaisa Ijäs. Saan runoista itsekin paljon enemmän irti kun luen niitä ääneen.

Kerran kun luin yhtä runoa ensin ääneen ja sitten hiljaa mielessäni, ymmärsin, että kun luen itsekseni, aivoni rekisteröivät paitsi parhaillaan luettavana olevan rivin, myös muutamia sanoja seuraavilta riveiltä. Nämä tulevien rivien sanat eivät sotke tekstin ymmärtämistä, koska jollain tapaa en tietoisesti sisäistä niiden merkitystä. Ne vain ikään kuin valmistavat minua seuraavilla riveillä odottaville tapahtumille.

Ilmeisesti tämä lukutapa toimii proosan kanssa, koska mitään hankaluuksia en ole lukijanurani aikana huomannut. Päinvastoin: pidän itseäni hyvin eläytyvänä ja vahvasti uppoutuvana lukijana (sellaisia lukijoita ainakin omille kirjoilleni haluaisin).

Mutta runouden kanssa tekniikkani ei toimi. Runon täytyy antaa tulla vastaan sana kerrallaan, muuten se hämärtyy, sekoittuu ja muuttuu kaoottiseksi. Kun luen ääneen, tätä ongelmaa ei ole: silloin katseeni pysyy puhtaammin siinä sanassa tai ainakin sillä rivillä jota olen lukemassa.

Koska luen proosaa itsekseni nopeasti ja ennakoivasti, minun on vaikea kuunnella lajia ääneen luettuna. Silloin se on hitaampaa, paikallaan pysyvämpää, yksiulotteista.

Olipa tämä vuodatus. Mutta olen tyytyväinen että tajusin asian.