Esikoinen täyttää tänään viisi vuotta. Onnea hänelle! Lahjaksi annoin kiikarin - tiirailkoon poika sillä lähelle ja kauas, saakoon uutta näkökulmaa maailmaan, löytäköön henkeäsalpaavia, mutta myös tuttuja ja turvallisia maisemia.

Viiden vuoden aikana minulle on tapahtunut paljon, välillä ihmettelen, miten lapset ovat siinä keskellä oikein selvinneet. Esikoisen syntymästä asti olen kirjoittanut (ennen sitä ei ollut aikaa), tehnyt väitöskirjan loppuun ja väitellyt, saanut toisen lapsen sekä kirjoittanut esikoisromaanini julkaisukuntoon. Kaikki tämä tuntuu hämmentävältä, koska jo lukioaikana muistan haaveilleeni siitä, että elämä olisi jotenkin paikalleen ipysähtynyttä ja rauhallista, samat rutiinit toistuisivat päivästä toiseen. Elämässä pitää olla toistoa - toisto on jatkuvuutta, ja jatkuvuus on elämää. Ensi vuonna täytän kolmekymmentä - ehkä siis seuraavat kolmekymmentä vuotta elämästäni ovat rauhallisia ja toisteisia. Siihen pyrin.

Päiväkirjaa olen vuosien varrella tullut pitäneeksi hyvin vähän, mutta silloin tällöin olen listannut kaikenlaisia haaveita elämän varrelle. Niillä on ollut paha tapa toteutua. Nykyään en enää uskalla kirjoittaa sellaisia näkyviin, saattaisin löytää itseni vaikka sieltä ulkoavaruudesta.

Koska olen jo alle kolmekymmentävuotiaana hyvin rasittunut ylipäätään koko elämästä, mietin kuinka jaksan suhtautua lasten elämänvaiheisiin innostuneesti. Pelkään että kun lapset esimerkiksi menevät kouluun, minusta huokuu jokinlainen kouluunkyllästymisfiilis. Ole siinä sitten kannustava. Heille kaikki on uutta, minä olen sen kaiken jo nähnyt.