Mitä eroa on kauno- ja tietokirjoittamisella? Tätä kysytään minulta usein. Kirjoitatko erilailla kaunokirjallista kuin tietokirjallista tekstiä?

Eroja on niin paljon, ettei näitä kahta lajia voi edes verrata, ja toisaalta ne ovat aivan samanlaisia.

Olen kirjoittanut molempia lajeja sekä lyhyessä että pitkässä muodossa. Kaunokirjallista puoltani edustaa romaanini ja piakkoin ilmestyvä novellikokoelmani. Tietokirjallisuutta olen julkaissut toistaiseksi lehtiartikkelien muodossa, mutta kirjoitan parhaillaan täyspitkää tietokirjaa.

Molemmissa lajeissa olen aloittanut lyhyellä muodolla ja siirtynyt siitä pitkään – ja ongelmat tässä siirtymisessä ovat molempien lajien suhteen samoja. Pitkää, laajaa kokonaisuutta on tottumattoman vaikea hallita. Pysyykö tekstin tarina yllä, onko jännitettä, eteneekö teksti loogisesti, kerrotaanko lukijalle tarpeeksi jotta hän voisi ymmärtää mistä on kyse – jätetäänkö hänelle kertomatta tarpeeksi  jotta jännite säilyisi ja ”suuret paljastukset” säästyisivät kliimaksikohtiin. Tällaiset kysymykset ovat kohdallani ohjanneet sekä romaanin että tietokirjan kirjoittamista ja osoittautuneet monesti vaikeiksi ratkottaviksi. Kirjan mittainen tarina on liian laaja ymmärrettäväksi yhdeltä katsomalta.

Muodon suhteen kauno- ja tietokirjallisuuden kirjoittamisessa on siis paljon samaa. Jännite, tarina, kliimaksit. ”Hyvän ” kirjallisuuden määreet sopivat kuvaamaan sekä tieto- että kaunokirjallista teosta. Hyvä kirja on esimerkiksi intensiivinen, eheä ja monitasoinen.

Ehkä erot ovat sisällössä? Kaunokirjallisuudessa saan kulkea minne vain, kirjoittaa mistä vain, laittaa olennot muuttamaan muotoaan ja tapahtumat suuntaansa juuri niin kuin haluan.

Tietokirjallisuudessa joudun kulkemaan muiden asettamia askelkiviä pitkin. Luen artikkeleja, etsin faktoja, päästäkseni eteenpäin – saadakseni juonen kulkemaan – joudun etsimään muiden tuottamaa tietoa, olemaan hyppäämättä tyhjän päälle. Etsin tarinaan liitettäväksi jo olemassa olevia yksityiskohtia, en saa keksiä niitä päästäni.

Ei tietokirjallisuus kuitenkaan kahlitse: vaikka minun täytyy löytää askelkivet muiden kirjoituksista ja tutkimuksista, sen, mistä suunnasta niitä lähden etsimään, saan itse valita.

Tavallaan tietokirjallisuuden kirjoittaminen on jopa vapaampaa, tai ehkä vapauttavampaa kuin kaunokirjallisuuden. Keksiminen on nimittäin raskasta ja jopa ahdistavaa, lyhyenkin novellin kiskominen vain ja ainoastaan omasta päästä syö voimia. Tietokirjallisuudessa asiat ovat jo olemassa ja voin keskittyä vain niiden keräämiseen, valikointiin ja järjestelyyn.

Mutta voi sitä kaikkivoipuuden tunnetta minkä romaanin tai novellin kirjoittaminen välillä minussa nostattaa. Voin keksiä kaiken, voin luoda mitä tahansa, voin kirjoittaa aivan mistä tahansa!

Ehkä ihanin vaihe sekä kauno- että tietokirjallisuuden kirjoittamisessa on langanpäiden yhdistely. Sillä tarkoitan vaihetta, jossa tekstiä on jo aika paljon, mutta sitä täytyy järjestellä, hioa, tarkentaa, yhdistellä tietoja ja tapahtumia toisiin. Tämä vaihe on molemmissa lajeissa hyvin samanlaista, yllättävänkin samanlaista. Tarinasta löytyy yllättäviä sivupolkuja, tapahtumille ja yksityiskohdille yllättäviä yhteyksiä muihin, tahattomia syy-seuraussuhteita jotka löytymisen jälkeen ovatkin aivan itsestäänselvyyksiä ja välttämättömiä. Varjoon jääneet merkitykset nousevatkin keskiöön, alun alkaen tärkeimmät saattavat osoittautua turhiksi. Tässä vaiheessa kirjan vuoro viedä kirjailijaa.

Tieto tai kauno, kummatkin on kivoja. Mitäpä niistä muuta sanoisi.