Tänään Helsingin Sanomissa julkaistiin iso juttuni epigenetiikasta - siis siitä, miten on mahdollista, että meillä on ihosoluja, maksasoluja, hermosoluja ja valkosoluja, vaikka kaikissa soluissa on sama perimä.
Niin kuin etukäteen arvasin, jutusta tuli palautetta. HS:n jutuista tulee aina palautetta, yleensä siksi, että joku on kovasti eri mieltä kanssani tai kuvan kuutio ei ole ollutkaan kuutio vaan oktaedri. Tällä kertaa arvelin, että palautetta tulee "epigenetiikka muuttaa dna:ta" -väitteistä. Ja niin tulikin.
Epigenetiikka on vaikea aihe ja pitkälti sen takia, että tavat, jolla siitä puhutaan, eivät ole vielä vakiintuneita englanninkielisessäkään maailmassa. Esimerkiksi se, onko epigenomi osa genomia, on pitkälti semanttinen ongelma. Uusista asioista asioista kirjoitettaessa (ja varsinkin suomeksi) kirjoittaja joutuu itse tekemään rajanvetoja. Myös se, mitä epigenetiikan alle oikeastaan lasketaan, on lopullisesti tutkijoiltakin määrittelemättä.
Itse olen ottanut sen linjan, että voin sanoa, että "epigenetiikka muuttaa dna:ta" mutta en halua sanoa, että "epigenetiikka muuttaa geenejä". Tämä siis siksi, että dna on ennen kaikkea molekyyli, jota voidaan kemiallisesti muunnella - aivan kuten jutussa esitelty metylaatio tekee. Geenin kuitenkin katson ennen kaikkea olevan yhtä kuin sen geneettisen koodin (ATGCCTGGATCGCG... jne), ja sitä epigenetiikka ei muuta. Olen siis ottanut sen linjan, että epigenetiikan voi katsoa muuttavan molekyylejä muttei geenien koodeja. Linja on täysin omani, ja toisaalta on olemassa perusteita myös sille, että epigenetiikan voisi sanoa muuttavan geenien koodia.