Eilen tuli uppo-ihana (onko se sana?) elokuva, Tarkovskin Solaris. Ylen Teema on kyllä hyvä kanava, eilenkin tuli yhteen pötköön monta hyvää ohjelmaa.

Mutta Solariksesta: näin sen ensimmäisen kerran joskus teini-iässä. Elokuva tuli myöhään, ja se kesti... ja kesti... ja kesti. Alussa päähenkilö ajoi autoa. Pitkään. Mutta katsoin sen yhdessä pikkuveljeni kanssa, urheasti loppuun saakka. Ja loppuhan on tosi komea, elokuvakin on komea, elokuvien nopeaan ryöpytykseen tottuneelle sen hidas kerronta oli vain outoa. Kun elokuva loppui, menimme nukkumaan. En tosin ole aivan varma, katsoiko pikkuveli sen todella kanssani, mutta kun on kyse Solariksesta, sallin itselleni tällaisen muistikuvan.

Stanislav Lemin teosten joukossa Solaris on ehkä ainoita, josta järjellisen elokuvan saa tehtyä. Omat lempikirjani, Voittamaton ja Isännän ääni ovat juoneltaan niin epämääräisiä ja jättävät kaiken niin avoimeksi, että Hollywoodin elokuvakoneisto olisi pahasti jumissa. Kaiken maailman Starship Troopersien jälkeen Voittamattoman hienovarainen ja vähäeleinen kauhu jäisi ehkä monen mielestä mitättömäksi. Mutta ehkä en haluakaan pilata hienoja lukukokemuksiani huonoilla elokuvatoteutuksilla.

Ryhmäteatterin ja ehkä Teemalla esitettävän minisarjankin ansioista Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanista on tullut myyntiin pokkaripainos. Tätä oli kaivattu, aiemmin olen turhaan etsinyt kirjaa kaupoista.