Miina Supinen pohtii blogissaan suhtautumista taide-elämyksiin. Hyvä kirja tai elokuva voi saada aikaan halun pitää kokemus vain itsellään. Joskus taas kokemus on pakko jakaa muiden kanssa.

Taide-elämykset ovat aina hyvin henkilökohtaisia. Identtiset kaksosetkaan eivät koe tiettyä kirjaa samalla tavalla. Vaikka periaatteessa kannatan elämysten avointa mainostamista, ymmärrän kuitenkin, että mainostaminen muuttuu helposti julistamiseksi. Itse saarnaan kaikille lähistölleni eksyville elokuvan There will be blood ylimaallisesta jumaluudesta: Se on kaikkeuden parhaimpia elokuvia! Sen musiikki oli vastaansanomattoman pysähdyttävää! Erityisesti teidän tulee nauttia siitä kohdasta, jossa Daniel Plainview tuijottaa yön pimeydessä kasvot öljyn mustaamina palavaa öljylähdettä! Jos ette ymmärrä elokuvan hienoutta, en enää puhu teille!

Joskus hienovarainen onnistuneesta elokuvakäynnistä vihjaaminen voi olla toimivampaa kuin paasaaminen ja metelöiminen.

Varsinkin kirjojen kohdalla käy kuitenkin usein niin, että upeat teokset hautautuvat jonnekin kollektiivisen tietoisuuden heiveröisimpiin ulottuvuuksiin. Toissa vuonna minulle sattumalta suositeltiin kahta kirjaa, joista ainakin toisen olisin jättänyt lukematta, jos en olisi kehoitusta saanut. Kirjat olivat Alfred Sánchez Piñolin Kylmä iho sekä Gaetan Soucyn Tulitikkutyttö. Kun olin saanut kirjat luettua, suutuin: tällaisia on olemassa, eikä minulle ole aiemmin kerrottu! Suuttumuksen jälkeen muutuin epätoivoiseksi: mitä kaikkea maailman kirjahyllyt pitävätkään sisällään! Saanko minä koskaan tietää? Kuolenko ilman niitä?
Tuon kokemuksen jälkeen päätin mainostaa taide-elämyksiäni keinoja kaihtamatta. Ehkä pelastaisin jonkun, joskus, ehkä saattaisin edes yhden epätoivoisen sielun yhteen juuri sille kuuluvan kirjan tai elokuvan kanssa.

Käykää katsomassa Timo Sälekiven maalauksia! Ne ovat minulle kovin ajankohtaisia, ainakin eräs niistä.