Suomalaisessa elokuvateollisuudessa on menossa jonkinmoinen kauhuelokuvabuumi. Hyvä niin, minä pidän kauhuelokuvista. Tai siis pelkään katsoa niitä, kuten kuuluukin. Dark Floorsiin en oikein uskonut (enkä aio katsoa) – itse ainakin haluan elokuvan kauhuelementin yllättävän. Miksi katsoa elokuva, jos on jo nähnyt sen kauhuelementit viisuja laulamassa?

Kauhuelokuvia katsomalla oppii paitsi asioita omasta sisimmästään myös sen, mitkä asiat maailmaa pelottavat. Usein pelot liittyvät tieteeseen ja tieteen edistysaskeliin.Yksi kauhuelokuvan kulta-ajoista koettiin Saksassa 1920-luvulla. Silloin syntyivät sellaiset kauhuklassikot kuin Paul Wegenerin Golem-sarja (1917–1920) ja Fritz Langin Metropolis (1927). Molemmissa hirviön roolissa on tiedemiehen laboratoriossaan rakentama keinotekoinen ihmisenkaltainen luomus. Golemin karkeapiirteinen jätti koostuu savesta, Metropoliksen kaunis nainen taas teräksestä ja oudosti poreilevista kemikaaleista.

Mitä tapahtui maailmassa ja erityisesti Saksassa ennen näiden elokuvien syntyä? Teollistuminen oli päässyt vauhtiin jo ennen vuosisadan vaihdetta, ja entiset maatyöläiset ahersivat tehtaissa savun ja metelin keskellä. Kirskuviin liukuhihnoihin ja hammaspyöriin liittyvät pelot siirtyivät Metropoliksen näkymiin.
Saksa oli 1900-luvun alussa luonnontieteiden edelläkävijä. Fysiikan kultakauden ohella myös molekyylibiologia alkoi orastaa. Periytymisen kromosomiteoria – kromosomien tehtävä periytyvän tiedon välittäjänä – oli selvinnyt usean eri löydön kautta. Darwinin evoluutioteoria oli ”löydetty uudestaan” ja yhdistetty uuteen tietoon periytymisestä. Solubiologisten menetelmien kehitys antoi puolestaan mahdollisuuden tarkastella yksittäisiä soluja mikroskoopilla entistä tarkemmin.

Molekyylibiologian pelko siis synnytti Golemin ja Metropoliksen. Vaikka molemmissa tapauksissa tiedemies sai tekeleensä liikkumaan, keinoihmisiltä puuttui sielu. Sielun puuttuminen ihmisenkaltaisesta kuvatuksesta ei ole hyvä asia: se johtaa arvaamattomaan väkivaltaan ja olemattomaan moraaliin (itse toimin tästä esimerkkinä). Eikä ihme, että elämän rakentuminen elottomasta materiasta pelotti 1900-luvun alun ihmisiä, kun nykyihmisellekin se tuntuu olevan välillä möröistä suurin. Kiistely luomis- ja kehitysopista jatkuu. Kantasoluja ja kloonaamista unohtamatta.

1970- ja 80-luvun vaihteessa tiedekauhu näkyi varsinkin David Cronenbergin elokuvissa. Kamaluuksien takana ei ollut enää ulkopuolinen sarjamurhaaja tai hirviö, vaan aivan tavallinen ja henkisesti normaali ihminen. Pelko syntyi yllättävistä ruumiillisista poikkeavuuksista, joita aiheutti mutaatio (Brood – vihan jälkeläiset, 1979), leviävä sairaus (Shivers – kylmät väreet, 1975) tai epäonnistuneet laboratoriokokeet (Kärpänen, 1986). Samaan aikaan todellisessa maailmassa löydettiin HI-virus, Tsernobyl räjähti ja sikiödiagnostiikka eteni isoja harppauksia.

Ruumiillisten muutosten ja sairauksien kauhu yhdistettynä nopeasti edenneeseen avaruustutkimukseen kulminoitui Ridley Scottin elokuvassa Alien – kahdeksas matkustaja (1978) ja sen jatko-osissa.

Mitä pelkoja tiede nyt herättää? Viikonloppuna pitäisi mennä selvittämään asiaa. Parturikauhua on ainakin tarjolla.